Minulla on taikinajuuri. Se on kokonaiset kaksi viikkoa vanha, ja siitä on vain kaksi leipäsatsia leivottu, mutta toivottavasti se elää pitkään. Toki kuulemma leipomoista olisi voinut saada valmiiksi vanhaa juurta, ja ehkä joltain sukulaiseltakin olisi saattanut löytyä. Minä halusin kuitenkin aloittaa ihan oman perinteen, ja tein siis juureni ihan alusta lähtien itse luomuruisjauhoista, vedestä ja Mikon käsintekemästä oluesta. Siinä mielessä siis huijasin perinteitä hieman, sillä kotitekoisessa oluessa on kuitenkin aina vähän hiivaa. Lopputuloksessa olut ei maistunut.
Internetin ihmemaasta löytyi jos minkämoista juuriohjetta, joita kaikkia yhdisti se, että työvaiheet olivat hyvin tarkasti esitetty ja aikataulutettu, mutta niiden merkitystä ei juuri perusteltu. Ja kaipa se perusteleminen olisikin aika vaikeaa, sillä hyvin erilaisilla ohjeilla ihmiset ovat taikinajuuria tehneet, ja siinä onnistuneet. Ohjeissa oli niin paljon variaatioita, että mieleen jäi lähinnä ajatus, että melkein millä tahansa yhdistelmällä vettä ja hyviä ruisjauhoja saa kärsivällisyydellä kasaan juuren. Toki se tarvitsee tarpeeksi lämpöä, mutta meidän yli 25 lämpöasteessa kylpevä koti kelpasi juurelle oikein hyvin.
Tein oman juureni tällä ohjeella hieman mukaillen. Päivä 1 ilta: 1rkl ruisjauhoja, 1rkl tummaa käsintehtyä olutta, 1rkl vettä. Päivä 3 ilta: 1rkl ruisjauhoa. Päivä 4 aamulla: 2rkl ruisjauhoa, 2rkl vettä. Päivä 4 illalla tein saman. Tässä välissä oli toki lukemattomia kertoja sekoittelua, ihmettelyä, tuijottelua, ja typeränä virnistelyä, kun juuri kupli ja kasvoi viimeisen päivän aikana kaksinkertaiseksi!
Se elää!
Viidennen päivän aamuna kaavin juuren purkista kattilan pohjalle, ja sekoitin sen hyvin 4dl:ään vettä ja 2dl:ään ruisjauhoja, ja jätin kohoamaan vuorokaudeksi. Seuraavana aamuna sekoitin mukaan suolan, n. 4dl vettä ja 14 dl ruisjauhoja, ja kohotin jälleen. Sen jälkeen vaivasin taikinaa ihan urakalla varmaan vartin, ja jätin jälleen muutamaksi tunniksi kohoamaan. Sitten tuli jälleen vastaan eräs ohjeiden ristiriita: joissakin ohjeissa käskettiin vaivata leiväntekovaiheessa taikinaan niin paljon jauhoja kuin menee, ja toisissa että se pitää jättää tahmeaksi. Mitä siis tehdä? No, kaksi leipää tietenkin!
Taaempana tahmea, lähempänä jauhoinen.
Tuumasta toimeen! Pötkäytin taikinan kahdeksi palaseksi: toisesta tein tahmaisen version, ja toiseen vaivasin jauhoa, ja jätin leivät kohoamaan. Jauhoisempi piti kohotessaan muotonsa paremmin, kun taas tahmea alkoi vähän "levitä". Leivät saivat kohota lämpenevän uunin päällä jälleen jonkin aikaa (eli siis kunnes pintaan painettu risti kohosi pois).
Litistynyt kaveri
Tässä kohden saatoin olla liian hätäinen, sillä jauhottomampi kaveri tosiaan levisi uuniin laiton jälkeen. Siitä tuli litteähkö kiekko, ja kaikenlisäksi tulin oppineeksi jotain meidän uunimme ominaisuuksista: se on ilmeisesti reippaasti liian kuuma! Ohjeen mukainen astemäärä oli 225 astetta, ja paistoaika n. tunti. 50 minuutin paistoajan jälkeen leipä nro 1 (jauhottomampi) oli kuitenkin jo vähän liiankin kypsä.. Leipä nro 2:n kanssa osattiin jo varautua. Se piti myös muotonsa nätisti, johtuen ehkä jauhojen ja pidemmän kohotusajan yhteistoiminnasta.
Kun sekä ohukainen että paksukainen olivat uunista ulos, tuli aika verrata koostumuksia. Jauhotetumpi oli ehdottomasti tiiviimpi, ja tämänkaltaisesta taikinasta varmaankin valmistettiin ne leivät joiden piti pysyä koossa leipävartaassa. Toinen leipä oli muhevampi, mutta litistyneempi. Molempien kuori oli kova kuin kivi (mutta Mikko kuulemma tykkäsi kovasta kuoresta..).
Kumpi on kumpi?
Otin taikinasta juuren talteen, ja liotin sen pieneen määrään lämmintä vettä. Säilytin juurta jääkaapissa neljä päivää. Sitten intouduinkin jo tekemään toisen leipäsukupolven.
Viidennen päivän aamuna siis otin juuren uudelleen lämpimään ja ruokin sitä ruokalusikallisella jauhoja. Tämä oli torstai. Perjantaina aamulla kaavin juuren jälleen kattilaan, ja tein esitaikinan samalla ohjeella kuin viimeksi. Esitaikina sai kohota koko päivän. Perjantai-iltana vaivasin taikinan kokoon, ja jätin kohoamaan yön ylitse. Lauantai-aamuna tein taikinasta leivät, jotka saivat kohota 4-5 tuntia ennen uuniin laittoa. Testasin siis tällä kertaa mahdollisimman pitkää kohotusaikaa. Jätin molemmat tälläkertaa tahmeammiksi.
Näistä toinen lähti tupaantuliaislahjaksi tuoreeltaan kaverille, ja siinä hässäkässä unohtui kuvata toisesta leikkauspinta. Tuo leikkauspintakuva on otettu viimeisestä säästyneestä muutaman päivän vanhasta leipäpalasta, eikä siten näytä sitä todellista muhevuutta. Samalla jauhomäärällä, mutta useampaa tuntia pidemmällä kohotusajalla saatiin sekä ihan mukavasti muodossaan pysyneitä ETTÄ muhevia leipiä. Reipas jauhottaminen jää siis vastaisuudessa kyllä tekemättä, ja kohottaminen pitää tehdä kärsivällisesti. Maltillisempi uunittaminen, ja tuoreiden leipien kääriminen pyyhkeen suojiin heti uunistatulon jälkeen auttoi kuoren kovuuteenkin (Mikko kritisoi tätä!). Kaksi leipäerää on nyt takana, molemmat kohosivat hyvin ilman lisättyä hiivaa, eikä juuri ole osoittanut pienimpiäkään kuolemisen merkkejä! Ei ruisleivän teko voi kovin hankalaa olla, kun tällainenkin poropeukalo saa jo toisella yrittämällä näin hyvää :)
Mitä juurelle kuuluu juuri tällä hetkellä? Menossa on testi, miten juuren voi pakastaa, ja miten se sieltä herätetään. Raportoin myöhemmin, miten juuri siitä selviää!
No, sitten ei tarvinnut muuta kuin valkata kohde, pakata rinkat, hypätä autoon, ostaa eväät, ja naputella osoite navigaattoriin. Selasimme toissavuonna syntymäpäivälahjaksi saamaani Retkeilijän Kansallispuistot -kirjaa, ja sen perusteella päätimme lähteä yöksi Helvettiin. Blogin lisäksi kuvia löytyy täältä.
Ihan noin extempore lähtö ei sentään oikeasti ollut. Olimme jo muutama viikko sitten lainanneet telttaa ja makuupussia hyvän tilaisuuden ja sopivien säiden varalta niin, että päästäisiin vielä ennen talvea yöretkelle. Nyt sattui hyvä lauantai, joten käytettiin se hyödyksi, ja käännettiin auton nokka kohti Helvetinjärven kansallispuistoa!
Retkeily on kyllä tosi mukava harrastus! Tämänkertaisella reissulla taitoimme vain reilut viisi kilometriä suuntaansa, ja yövyimme ja söimme iltaruuat ja aamupalan metsässä. Yön sateista huolimatta pysyimme kuivana, ja lämpöasteitakin oli yöllä tuplasti enemmän kuin edellisellä telttayöllä heinäkuussa! Se on muuten myös jännä ilmiö, miten metsässä ollessa ei haittaa, vaikkei heti saisi sateen ropinan vuoksi unta, tai tulisi jotain muuta pientä hankaluutta eteen. Sitä vaan ajattelee, että mikäs kiire tässä, ja nauttii siitä mitä on.
Lapinreissun jälkeen retkeilyvarustuksemme on vähän kehittynyt, ja nyt enää toinen rinkka, teltta ja toinen makuupussi olivat lainatavaraa. Kevyeen, pieneen tilaan menevään, mutta vettäpitävään telttaan täytyy kyllä investoida seuraavaksi. Vaikka iso neljän hengen teltta olikin nyt ihan kiva, kun rinkat mahtuivat sisälle (toisessa rinkassa ei ole sadesuojaa), ei sitä voi kyllä kuskata pidemmälle reissulle mukaan. Se nimittäin vei käytännössä yhden rinkan verran tilaa! Nyt yhden yön varusteet ja ruokatavarat oli helppo mahduttaa toiseen rinkkaan, mutta pidemmällä reissulla tuo ei tule onnistumaan.
Jätimme auton Kankimäen parkkipaikalle, josta talsimme tutkimaan Helvetinkolun, ja jatkoimme siitä matkaa Isoruokejärven telttapaikalle. Jäimme sinne yöksi, emmekä jatkaneet Haukanhiedalle, sillä ilta alkoi jo hämärtyä. Helvetinkolu oli aika huikea nähtävyys! Kävimme kulkemassa jonkin matkaa sitä pitkin, mutta ihan Helvetinjärven rantaan asti ei menty, kun olisi mennyt vähän turhan taiteiluksi liukkaassa kivikossa.
Jos joku ihmettelee kuvista mielenkiintoista asuvalintaani (siis muutakin, kuin violetin, kirkkaanpunaisen, viininpunaisen ja beigen yhdistelmää), niin päätin itsekseni reilu kukausi sitten jälleen yksien farkkujen reikiintyessä, että en enää osta housuja ellei ole pakko, vaan siirryn hameisiin ja mekkoihin aina, kun se vain on mahdollista.
Hame näyttää paljon kivemmalta, on mukavampi päällä, ja nätisti istuvia hamosia on paljon helpompi löytää kuin istuvia housuja. Koko ajatus ylipäänsä tuli mieleeni, kun tajusin, etten ole varmaan ikinä nähnyt Mummiani housut jalassa. Aina mekko tai hame päällä, myös navettahommissa! Elävä esimerkki siitä, että kyllä hameessa pärjää! Toki nuotiolla istuessani vedin repusta paksut housut ja kerraston päälle illan viiletessä, mutta patikointiin hame oli oikein mukava ja rento asu, kun muutenkin meinasi tulla hiki. Värivalinnat johtuivat puhtaasti siitä, että kaapista löytyvät parhaat metsässäkulkemisvarusteet olivat tuon värisiä, ja asu koottiin käytännöllisyyden eikä värien mukaan..
Ehdimme saada teltan sopivasti pystyyn juuri ennen auringon laskua. Emme olleet ainoat leiriytyjät, vaan samalla rannalla oli meidän lisäksemme kolme muuta telttaa, kuusi muutakin leiriytyjää. Istuimme sulassa sovussa nuotion ympärillä omia eväitämme keitellen, ja jaoimme kokemuksia. Totesimme näiden keskustelujen perusteella, että viimeistään seuraavaa pitkää reissua varten tarvitsemme kyllä trangiaamme kaasupullon, ettei tarvitse polttoaineiden kanssa läträtä. Erämaatunnelmalle sopivasti puhelimilla oli kovin kehno kenttä leiripaikassa, joten tuli maltettua olla hetki ilman sitäkin.
Lisäksi satuin kuuntelemaan sivukorvalla keskustelun ruisleipäjuuresta, ja heräsi innostus kokeilla tehdä ihan oma taikinajuuri. Vanhaa perinteistä juurta ei meillä taida saatavilla olla, mutta olisi hienoa aloittaa perinne, ja katsoa kuinka pitkään juurta saa säilöttyä. Puista tiinua minulla ei tietysti ole, mutta se ei liene välttämätön.
Heti kotiin palattuani aloinkin selvittelemään, miten leipäjuuri tehdään, leivotaan ja säilötään. Juuria on toki monenlaisia, mutta oman huomioni kiinnitti olutjuuri, jossa käytetään ruisjauhoa ja olutta. Miehet juuri korkkasivat uudesta itsetehdystä oluterästä ensimmäisen pullon, ja heräsi ajatus, että miten hienoa olisikaan, jos meidän perheen leipäjuuri olisi lähtöisin myös kotitekoisesta oluesta. Leipäjuuren käsittely ei ilmeisesti ole ihan yksinkertaisimmasta päästä, mutta eipä kokeilemalla häviä muuta kuin ruisjauhoja ja vähän vettä ja olutta. Ainakin juurenvalmistustarkoitukseen meidän 26 lämpöasteessa kylpevä asunto olisi juuri passeli!
Nuotioontuijottelun, nuotiokeskustelujen ja juuri-insipiroitumisen lisäksi parasta reissussa oli aamuyön pilvetön taivas ja kunnollinen pimeys. Kaupungissa tällaisen pimeyden ääreen ei yksinkertaisesti pääse, joten oli hieno jäädä hetkeksi katselemaan vedenpinnasta heijastuvia tähtiä.
Häissä kuuluu olla vieraskirja, mutta vierastan ajatusta, että se vieraskirja olisi sitten käytössä vain häissä, ja kirjasta jäisi reilusti yli puolet tyhjäksi. Itse tykkäisin käyttää samaa vieraskirjaa myös muuten, jos vaikka kutsuu kavereita syömään, tai on valmistujaisia, synttäreitä tms. Sitä on sitten kiva selailla, että ketkä kävivät ja koska, ja millaisia terveisiä jättivät.
Ja totta tosiaan, minullahan on tällainen vieraskirja, sievä ja punainen! Se vaan, että se muistuu mieleen liian harvoin. Se on ollut eteisen lipaston päällä aina esillä, mutta silti sieltä puuttuu ainakin viimetalvinen kalkkunaillallinen, ja Joensuulaiset yllätysvieraat toissaviikolta (varokaatten, tuodaan punainen kirja mukanamme ja pistetään teidät kirjoittamaan jälkikäteen!). Vieraskirjassa on myös toinen iso ongelma: se on minun vieraskirja, ei meidän. Sen sisäkannessa lukee kahdeksanvuotiaan Marjaanan käsialalla omistajan nimi, ja ensimmäiset nimensä kirjoittaneet vieraat ovat kahdeksanvuotissyntymäpäiviltäni. Ensimmäiseltä sivulta löytyvät siis kyllä myös kaasojeni nimet! Mutta ensimmäiset listatut juhlat ja vierailut ovat minun. Tahtoisin, että häissä kiertävä vieraskirja ei olisi näin selkeästi minun, vaan enemmän meidän.
Mitä tehdä? Pitäisikö hankkia häitä varten uusi vieraskirja, ja siirtää tämä muistolaatikkoon kaapin päälle muiden muistojen sekaan? Muuten hyvä, mutta tässäkin kirjassa on jo useampi meidän yhteisen kodinkin vierailu kirjattuna! Entäs ne? Ne voisi tietysti leikata irti, ja liimata uuteen vieraskirjaan. Mutta toisaalta sitten tämä vanha punainen kirja jäisi muistolaatikkoon lojumaan, ja reilusti yli puolet sivuista käyttämättä. Ja mitä nyt uusia vieraskirjoja katselin, niin eihän niitä myydä missään! Tai myydään, mutta sitten ovat jotain hääteemaisia vaaleanpunaisia ja kimaltelevia, tai muuten ihan oman maun rajojen ulkopuolella... Tuollaisen puukantisen voisin ottaakin, mutta niitäkin on vaikeasti saatavilla. Tuo yksilökin on ulkomailta. Pitäisi kai tehdä itse...
Vieraskirjoihin yleensä liittyy myös eräs toinen ongelma: yleensä ihmiset kirjoittavat tällaiseen kiertävään kirjaan vain nimensä, ja mahdollisimman nopeasti, että kynän voi ojentaa seuraavalle. Me haluaisimme kuitenkin myös terveisiä, viestejä, ja kommentteja!
Ideoita etsiessäni löysin mm. erilaisia tapoja kerätä nimet johonkin purkkiin/laatikkoon, esimerkiksi kiviin, puupalasiin tai muihin esineisiin kirjoitettuna. Ihan hauska idea varmasti häissä, mutta missä tuota sitten säilytät pidemmän päälle? Purkillista kiviä... Kirjan sivuja on paljon mukavempi palata ihastelemaan kuin pölyisiä kiviä tai puupalikoita..
Ihastuin kuitenkin ajatukseen siitä, että vieraat saisivat haluamissaan ryhmissä asettua kuvattavaksi, ja siinä ohessa kirjoittaa terveiset. Sitten jälkikäteen voisi itse vieraskirjan sivuille liimata kuvat ja ne terveiset, tai vain nimensä. Jos ei ole kiinnostusta kirjoittaa mitään terveisiä, niin pelkkä nimikään ei ole kuvan ohessa tylsä. Kuva, vaikka ilman mitään saatetekstiä, kertoisi kuitenkin niin paljon enemmän, kuin pelkkä nimilista. Tietysti toinen vaihtoehto olisi tosiaan kuvata koko vieraskööri jotenkin kivasti kerralla samaan kuvaan. Suostuisivatko kaikki vieraat kuvattavaksi..?
Muutamissa häissä olen nähnyt myös tällaisia lappusia, jotka on jaettu jokaiselle vieraalle pöytään. He ovat sitten voineet täyttää lappuun nimensä, ajatuksiaan jne. Itse haluaisin laittaa tällaiseen lappuun kartan, johon jokainen voisi merkitä että mistä on juhliin tullut, ja kohdan johon kirjoittaa jokin muisto esimerkiksi ensitapaamisestamme tämän vieraan kanssa jne. Ja tosiaan enemmän vapaata kirjoitustilaa, kuin noissa esimerkeissä. Pöydän ääressä varmasti tulee kirjoitettua enemmän omaan lappuun, kuin perinteiseen kiertävään vieraskirjaan, jota on jo seuraava kirjoittaja selän takana jonottamassa. Nämä sitten palautetaan johonkin purkkiin hääpaikalla, josta sitten itse voisin ne ainakin liimata sitten vieraskirjaan. Mutta tulisiko kaikkien täytettyä tai palautettua tämä?
Jos kaikki eivät halua kuvaan tai täytä tuota lappua, ja haluan saada kaikilta vähintään nimet vieraskirjaan, niin paikalla on kyllä oltava perinteinenkin nimilistankirjauspaikkakin. Esimerkiksi tuollaiset kuvat, jossa puunlehtiin voi kirjoittaa nimet, voisi olla kiva vaihtoehto pelkälle nimilistalle. Tai ylemmässä kuvarivissä oleva kartta, johon jokainen voisi kirjoittaa nimensä lähelle sitä paikkaa jossa asuu. Toisaalta esimerkiksi paperikäärö johon voi kirjoittaa mustepulloon kastettavalla kynällä, sopisi paremmin teemaan. Jos listan kirjoittaisi kirjoituskoneella, siitä tulisi hauskan näköinen, ja olisi ainakin omaperäisempi tapa kirjoittaa vieraskirjaa, mutta onko mekaanisen koneen tökkiminen miten raskasta vanhempien ihmisten sormille, ja toisaalta sopiiko se teemaan?
Eli lopulta minulla onkin kolme ideaa vieraskirjoiksi... Eli pitääkö pyytää vieraat pikaisiin kuviin esim. suoraan onnittelujonosta, sitten raapustamaan nimi vieraskirjan virkaa toimittavaan kuvaan tai kääröön, ja vielä sen jälkeen täyttämään pöydissä olevat tervehdyslappuset rauhassa juhlan aikana? Sitten voisin häiden jälkeen kotona liimailla kaikki kuvat ja laput pieneen punaiseen vieraskirjaan. Onkohan tässä jotain liikaa... ehkä pitää miettiä vielä! Mutta ehkä pieni punainen vieraskirja saa vielä jatkaa tehtävässään, vaikkei häihin saapuisikaan!
Blogi on ollut vähän tuuliajolla, kun allekirjoittanut on keskittynyt nauttimaan kesästä ja kaikesta muusta puuhasta. Kesäloma oli ja meni, ja käteen jäi paljon kivoja kokemuksia! Kipaisimme nimittäin Lappiin vaeltamaan Urho Kekkosen kansallispuistoon! UKK-puisto sai kunnian olla kuudes puisto, jossa yhdessä vierailimme.
Täytyy kyllä sanoa, että ihan oikean miehen olen itselleni valinnut :) Neljä päivää erämaassa: kolme yötä autiotuvissa, ja 45 kilometriä rauhallista taivaltamista ihan vaan keskenämme jutustellen keskellä ei-mitään puhelinsignaalinkin ulottumattomissa. Hetkeäkään ei ollut tylsää tai ikävää! Ensimmäisenä iltana saatiin nuotiokaveriksi hetkeksi pari kalastajaa, jotka totesivat, että ollaan me vissiin hyvä pari, kun uskallettiin keskenämme eräreissulle. Moni kun ilmeisesti lähtee erämaahan juurikin sitä omaa akkaa pakoon vaikka sitten kalareissulle. Ja me hullut olimme keskenämme matkalla, ja selvittiin reissustakin vielä ilman parisuhdekriisiä! Ja aiotaan ottaa sama joskus uusiksi. Tosin toki eri puistossa!
Reissukuvista kokosin albumin kuvateksteineen tänne, joten en blogia nillä enempää täytä.
Olisi kiva ehtiä vaikka ensi kesänä taivaltamaan Lemmenjoen kansallispuistossa. Voi kuitenkin olla, että hääjärjestelyt vievät liikaa aikaa ja energiaa, ja toisaalta kun on se häämatkakin, jota ollaan suunniteltu ulkomaille. Ei niitä lomapäiviä rajattomasti ole. Silti ostin Mikolle syntymäpäivälahjaksi rinkan (nyt vaellettiin lainavermeillä), ja ehkäpä häälahjatoivelistalle voisi ujuttaa kevyen teltan siinä missä matkustamokokoisen matkalaukunkin...? Jäi erittäin hieno fiilis matkasta, joten kyllä se ehdottomasti joskus uusitaan. Tai jos ei ihan heti lappiin asti keretä, niin kyllä täällä lähempänäkin on paikkoja, joissa keitellä iltasapuskat trangialla ja yöpyä vaikka laavussa. Suosittelen!
ps. Ajattelin kokeilla, että kuinka pitkälle syksyyn selviän hameissa. Just en ehkä marjametsään lähtisi, mutta töihin ja kauppareissuille! Pitää pistää villasukkahousuja ostoslistalle... Olen aina tykännyt hameista, ja nyt taas vaihteeksi yhdet farkut puhki kuluttaneena en millään jaksaisi lähteä ostamaan uusia..
Harrastuspuheet jatkuu, ja nyt vuorossa pitkäaikaisin ja tärkein harrastukseni, ratsastus. Aloitin ratsastuksen 18.8.1999. Tämä päivämäärä oli kirjoitettu (nyt jo varmaan kadonneen) ratsastuspäiväkirjani ensimmäiselle sivulle, ja se syöpyi mieleeni, koska sen monesti sieltä tarkistin ja laskin harrastusaikaani päivien tarkkuudella. Olin kyllä yllättynyt, että se vieläkin muistui mieleen.. Olen omien muistikuvieni mukaan ollut aina heppahullu. Minulla oli muksuna monenlaisia mielikuvitushevosia, myöhemmin (itseasiassa nykyäänkin) virtuaalihevosia, luin Marvi Jalon hevoskirjoja jo ekaluokkalaisena ja meille tuli Hevoshullu lehti. Ratsastustunneille pääseminen oli siis melkoinen toiveiden täyttymys. Ilmeisesti olin melkoisen motivoitunut harrastaja, kun saatoin pyöräillä kesäkeleissä tallille ratsastamaan reilun kahdeksan kilometrin verran suuntaansa.
Ihan alkuun ratsastusharrastus alkoi hieman epäsäännöllisesti, mutta suhteellisen pian siirryin ihan oikealle ratsastuskoululle. Siellä harrastin noin kerran viikossa aina jonnekin vuoden 2006 tienoille, jonka jälkeen ratsastustunnit harvenivat kavereiden lopettaessa. Ratsastin paljon suosikkitammallani Roosalla (näkyy kuvissakin), ja tietysti suosikkipuuhaa oli hyppääminen. Tuntien lisäksi kävin kesäisin yhteensä neljällä leirillä, ja olin myös parilla viikonloppuleirillä loppuvaiheessa apuohjaajana auttamassa lapsia hevosten satuloinnissa ja järjestämässä iltaohjelmaa. Voi näitä aurinkoisia heppakesiä, tuli ihan nostalginen fiilis kuvia katsellessa...
Kisasin myös jonkinverran tallin pikkukisoissa (joista nämä kuvatkin ovat), ja onnistuin kokoamaan jopa muutaman ruusukkeenkin. Itseasiassa koko sarjan, joka näkyy ylimmässä kuvassa. Sinivalkoinen tarkoittaa ykköspalkintoa, sininen kakkosta, valkoinen kolmosta jne. Olen aika varma, että tuosta puuttuu vielä yksi valkoinen, mutta en nyt jostain syystä sitä löytänyt. Kyseessä oli lähinnä viidenkymmenen sentin esteluokkia ja kouluratsastuksessa raviohjelmaa. Noina vuosina en juuri kouluratsastukseen panostanut, vaan minulle riitti että hevonen kulki oikeaa askellajia oikeaan suuntaan.
Koska halusin välttämättä ratsastaa tuolla piskuisella ponilla, opin ratsastamaan myös monella tavalla väärin, koska se toimi ihan kivasti vaikka ratsastaja ratsasti vähän sinnepäin, ja koska olin sille loppuvaiheessa vähän liian pitkä, ja kehtin siksi virheasentoja. Kun siirryin vähän vaativampien hevosten selkään, alkoi tuntua siltä, etten yhtäkkiä osannutkaan mitään.. ja se ei ollut kaukana totuudesta. Vaikka harrastusvuosia oli takana jo puolenkymmentä, en ollut kovin kunnianhimoisesti kehittänyt itseäni ratsastajana, vaan olin lähinnä iloinen siitä että sain puuhastella ponien kanssa.
Vuonna 2008 oli ratsastusharrastus käytännössä täysin jäissä, ja sitten aika pian muutinkin jo Tampereelle, jossa ratsastuskavereita ei ollut, eikä opintotuella hirveästi harrasteltu. Kävin muutamalla satunnaisella irtotunnilla, enkä tainnut hypätä kertaakaan. Silti vuonna 2011 lähdin pähkähulluna maastoesteratsatusleirille. Se oli melkoinen maanpinnallepudotus. Olin onnistunut löytämään jostain itsesuojeluvaiston, ja olin tietysti kadottanut kaikki ratsastuksessa tarvittavat lihakset. Putosin, mutta ratsastin silti kaikki tunnit, ja palasin kotiin jokaikinen lihas kipeänä. Siitä se kuitenkin taas lähti liikkeelle.
Jouduin myöntämään, että olen rapakunnossa, ja kaikki se mikä oli muksuna tuntunut helpolta, olikin muuttunut vaikeaksi. Oli myös monta asiaa, joita en ollut koskaan joutunut edes opettelemaan tuon lapsuudenaikaisen ja hyvin helposti ratsastettavan vakioratsuni kanssa. Tajusin, että moni minua vähemmän aikaa harrastanut ratsastaja osasi oikeasti minua enemmän. Kesinä 2012 ja 2013 kävin kymmenen kerran kesäkurssit lähiratsastuskoululla. Lisäksi tuon vuoden 2011 leirin jälkeen olen joka ikinen syksy mennyt samaan paikkaan samanlaiselle leirille, ja löytänyt itsestäni joka kerta uutta osaamista ja rohkeutta.
Vuonna 2013 syksyllä taisin aloittaa ratsastustunnit taas säännöllisesti vuoden ympäri, ja pääsin samantien aika kovaan kouluun tiukan opettajan silmien alle. Alkuun en osannut kunnolla istua harjoitusravissa, ja nykyään käyn Helppo B tasoisilla tunneilla. Halu oppia uutta on kova, vaikkakin se oppimistahti on pelkästään yhden viikkotunnin varassa aika hidas. Se tunne, kun iso eläin suostuu tekemään yhteistyötä, on aika huikea. Ja vaikka olenkin viimeaikoina keskittynyt reilusti enemmän kouluratsastuksen saloihin, on silti esteratsastuksessa sitä jotain.
Tänään olin ratsastuskilpailuissa ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, ja hyppäsin siellä 50cm radan. Jännitin eniten sitä, että muistaisinko radan, ja asetin tavoitteeksi puhtaan suorituksen. Siksi ratsastin äärettömän huolelliset tiet, enkä lähtenyt oikomaan tai tavoittelemaan huippuaikoja. Ratsastin eräällä ratsastuskouluhevosella, ja sillä ratsastivat minun lisäksi myös pari muuta ratsastajaa. Edellisessä luokassa katsoin vierestä, kun tämä tuleva ratsuni poukkoili ja intoutui, eikä ollut kunnolla ratsastajan hallinnassa. Ei ainakaan vähentänyt jännitystä.. Olin toivonut tätä ratsua juuri rauhallisuutensa tähden! Omassa verryttelyssäni keskityinkin sitten saamaan ratsun kuulolle, ja ilmeisesti onnistuinkin siinä hyvin, sillä meidän radasta tuli rauhallinen ja hallittu.
Suoritus oli puhdas, mitä nyt vähän hidas. Olin kuitenkin tyytyväinen rataan, ja siihen että osallistuin, vaikka tuntuikin vähän hassulta kilpailla pikkuponien ja lasten kanssa samassa luokassa. Ehkä ensi kerralla sitä voisi uskaltautua hyppäämään vaikkapa 60cm luokassa! Olen kyllä hypännyt hieman isompiakin, mutta en ikinä kokonaisena ratana. Nyt kun on hyvä suoritus viidestäkympistä alla, voi ehkä haikailla vähän korkeampaakin. Lopullinen tulos kilpailussa oli neljäs sija. Huomatkaa palkintojenjakokuvassa vaaleanpunaiset pilkulliset sukat - olin kahvion sohvalla kun kutsu palkintojenjakoon tuli, enkä kerennyt asettelemaan saappaita jalkaani :D
Ratsastusharrastus on tuonut minulle paljon kokemuksia vuosien varrella, ja sen myötä olen tutustunut täällä Tampereellakin uusiin ihmisiin, ja saanut uusia kavereita. Sen lisäksi olen oppinut paljon omista kyvyistäni ja taidoistani, ja tietysti myös hevosista. Omaa hevosta en haikaile vielä vuosiin, se olisi liian sitova ja kaupungissa ylläpito olisi kallista. Jokin vuokraratsu voisi kuitenkin joskus olla mukava, sellainen jonka kanssa saisi ratsastella myös vähän itsenäisesti. Toistaiseksi ratsastustunti kerran viikossa ja tehoviikonloppuleiri silloin tällöin ovat kuitenkin tarpeeksi. Ratsastustaitoni ovat kouluratsastuksen saralla jo valovuosia paremmat kuin silloin lapsena, ja nyt olen todistettavasti päässyt myös esteratsastuksessa takaisin sille tasolle, jolla silloin olin.
Neljäs sija viidestätoista osallistujasta!
Mitä tähän nyt sitten voi sanoa? Kymmenessä vuodessa itselle on tullut lisää ikää ja kokoa, mutta esteille tai kilpakumppaneille ei?
Kun nyt geokätköilystä alettiin puhua, niin eräs esimerkki erittäin kivasta kätköpaikasta, oli Lempäälän Pirunlinna. Haimme sieltä yhden peruskätkön kallionkolosta, mutta tarjolla olisi ollut myös luolakätkö. Emme kuitenkaan olleet varustautuneet sellaista reissua varten, joten se pitää tulla noutamaan toiste. Kätkön lisäksi kiertelimme muuten vain aluetta ihmetellen luonnon (ja ehkä myös esihistorian ihmisen) aikaansaannoksia. Ehdottoman upea paikka siis, oli siellä kätkö tai ei!
Pirunlinna on Lempäälän Kuljussa Paistinkulmalla sijaitseva muinaislinna, joka on peräisin luultavasti merovingiajalta (noin 400-800 jaa). Linna sijaitsee alavan suomaan keskellä louhikkoisella kukkulalla, jonka pohjoisrinne muodostuu jyrkästä luonnonkalliosta. Muuten vuoren rinteet ovat loivempia ja näihin kohtiin on rakennettu vuoren lakea kiertävä kaarenmuotoinen yli 100 metriä pitkä kivivalli. Vielä noin 100 vuotta sitten kivivalli oli miehen korkuinen, mutta nykyisin se on matalampi, koska siitä on aikojen kuluessa vieritetty pois kiviä. Vallissa on etelän, idän ja lännen suunnalla portit. Eteläportti on vain yksinkertainen aukko vallissa, itäportilla vallien päät kääntyvät ulospäin ja länsiportilla vallin kummallakin puolella on alun perin ollut käytävä.
Pirunlinnan laen koilliskulmassa vuoren pohjoisjyrkänteellä sijaitsee 2–3 metriä pitkä ja leveä Pirunkirkoksi tai Pirunpesäksi kutsuttu kallioluola josta on löydetty kivikaudelta peräisin olevia piikivisiä nuolenkärkiä. Luolassa on sen perusteella päätelty asutun kivikaudella. Vuoren itäpäässä oli vielä 1750-luvulla kaivo ja myös linnavuoren pohjoispuolella sijaitseva Linnajärvi ulottui aikoinaan ennen järven pinnan laskua vuoren juurelle saakka. Pirunlinnan alueella on tehty tutkimuksia vuosina 1929 ja 1935–1936.
Paikanpäältä löytyi lohkareiden suojista useita vastikään käytettyjä nuotiopaikkoja, ja ilmeisesti lasten sammalista ja risuista rakentamien pikkumajojen jäänteitä, joten hyvällä mielikuvituksella pystyi kuvittelemaan helposti puolustettavissa olevan kukkulan laelle myös asutusta.
Huipulta näkee kauas!
Tästä on kyllä vaikea enää nähdä, mikä on ihmisen tekoa.
Kätkö oli loppujenlopuksi aika nopeasti löydetty, mutta paikan päällä viihdyimme kyllä ihan auringonlaskuun asti. Autolla pääsi noin kilometrin päähän, josta sitten kuljettiin jonkun hevostilan pihan läpi tarhojen välistä polkua pitkin metsään. Polku oli selkeä ja helppo seurata, mutta silti Pirunlinna pysyi metsän piilossa ihan viime hetkeen asti. Se tuli näkyviin oikeastaan vasta, kun olimme jo melkein sen länsirinteessä.
Kyllä siitä jyrkästä pohjoisrinteestäkin ylös pääsee, kun vähän taiteilee. Mutta oikeassa taisivat esihistorian ihmiset olla - ei tästä suunnasta kyllä salakavalasti joukolla hyökätä...
Muutama lohkare
Suosittelen käymään, ajatuksia herättävä paikka! Ja kyllä me sinne luolaankin vielä ryömitään se toinen kätkö hakemaan. Saattepa nähdä! Yhtäkään kunnollista luolakätköä emme vielä ole löytäneetkään.
Ajattelin ajankulukseni kirjoitella vähän omista harrastuksistani, ja aloittaa geokätköilystä. Olen jo aiemmin kirjoittanut ohjeita harrastuksen aloittamiseen, ja vähän statistiikkaakin olen koonnut. Geokätköily on kiva tapa ulkoilla ja oppia uutta lähiympäristöstä ja vähän kauempaakin. Se on käytännössä aarteenetsintää esimerkiksi puhelimen GPS paikantimen avulla. Aluksi tuli kerättyä kaikki mahdolliset kätköt mitä vastaan tuli, mutta nyt on lähiympäristön kätköt koluttu, ja yhteensä yli 200 löytöä tehtynä, joten sietää jo vähän miettiä, että mihin sitä viitsii lähteä kätköilemään. Yleensä automatkat suuntaavatkin nykyään vähän parempien kätköjen perään, siis sellaisten, jotka ovat muilta kätköharrastajilta saaneet hyvää palautetta.
Kevät tuo myös mukanaan hurjan geokätkönpiilotusinnon, ja kivojen kätköjen suunnittelu on yksi mukava osa harrastusta. Koska olen tullut vähän nirsommaksi etsittävien kätköjen suhteen, niin myös piilottamisissani olen tarkka. Ja varmaankin ihan hyvin onnistunut, kun kaikki piilottamani kätköt ovat saaneet suosikkipisteitä geokätköilysivustolla! Hyvässä geokätkössä on kaksi elementtiä: sijoituspaikka, ja itse purkki. Kaikkein parasta tietysti on, jos nämä liittyvät jotenkin yhteen.
Kätkön piilotuspaikka
Amerikkalaiseen tyyliin
pikkupurkki katulampun helman alla.
Piilotuspaikan pitäisi olla minusta jollakin tavalla kiinnostava. Hienot luonnonmonumentit, näköalapaikat, mukava metsälenkki tai historialliset kohteet ovat erittäin hyviä vaihtoehtoja. Myös kätköpaikat, joilla on jokin tarina, ovat erittäin kiinnostavia. Ylipäänsä mielestäni parhaat kätköpaikat ovat sellaisia, joissa olisi kiva käydä vaikka siellä ei kätköä olisikaan, tai sellaisi, jotka esittelevät kiinnostavan paikan ja tarinan, jota en aiemmin tiennyt, tai joista voi oppia jotain uutta.
Etenkin kaupungeista löytyy kuitenkin kasapäin kätköjä puistonpenkkien alta, kivenkolosta ja magneetilla kiinnitettynä tavallisista sillankaiteista tai roskapöntönpohjista. Näitä on helppo piilottaa, ja myös ihan kiva etsiä silloin tällöin, mutta eivät ne jää mieleen, enkä halua siten itse sellaisia tehdä. Kaupungeissa tietysti kaikkein parhaimmat paikat on jo kätkötetty, ja kätköjen välillä pitää olla vähintään 160m. Jos haluaa jotain piilottaa, täytyy tyytyä vähemmän erikoiseen paikkaan, tai matkustaa kauemmaksi. Erikoisempien kätköviritelmien rakentaminen kaupunkeihin on myös haastavaa, sillä pitää ottaa huomioon myös se, kuinka helposti asiattomat voivat löytää kätkön esimerkiksi edellisiä kätköilijöitä seuraten.
Kätköpurkki
Tupperwarepurkki metsässä
Kätköpurkki on yleisimmin muovia, vesitiivis tupperwarepurkki tai joku vastaava. Ne sopivat käyttötarkoitukseensa, sillä kätkön pitää kestää Suomen sää ympäri vuoden ulkona niin, ettei sisällä oleva lokikirja mätäne. Ylivoimaisesti suurin osa löytämistäni kätköistä on ollut tällaisia tavallisia muovipurkkeja ilman sen suurempia koristuksia kuin "Geokätkö" teksti. Niissä ei ole mitään vikaa, etenkin jos niiden etsiminen on tuonut minut mielenkiintoiseen paikkaan, tai ihan vaan kannustanut lähtemään ulos, mutta onhan se paljon mieleenpainuvampaa löytää esimerkiksi halkopinoksi naamioitu kätkö, kuin muoviboksi.
Kätköpurkilla voi myös paikata kätköpaikan tavanomaisuutta: vähän erilaisella purkilla ja piilotustavalla voi saada kokoon mielenkiintoisen ja mieleenpainuvamman kokemuksen vähän tavanomaisemmassakin ympäristössä - myös keskellä kaupunkia!
Mielenkiintoisimpia löydöksiäni on mm. geokätkö joka oli piilotetty kärrylliseen halkoja. Parista halosta vetämällä paljastui kuitenkin salaluukku vähän tähän tapaan. Valelinnunpönttöjä näkee paljonkin, ne on vähän kyseenalaisia, jos ei heti etäältä katsottaessa ole varma onko kyse kätköstä vai aidosta pöntöstä. Kätköpöntön oviaukko on tukittu, jotta linnut eivät vahingossa pesi sinne. Erilaisia ontoksi kaiverrettuja halkoja ja kantoja on näkynyt monenlaisia, samoin kuin aidan tai puun koloihin asetettuja pikkupurkkeja ja valeoksia. Eräs kätkö (jota emme koskaan löytäneet), oli ilmeisesti erään museotraktorin konepellin alla naamioituna traktorin osaksi. Joidenkin kätköjen idea ei ole ollenkaan se, että ne olisi jotenkin vaikea löytää, vaan pikemminkin erikoisuus tai vain iso koko. Suurin löytämäni kätkö on vanha sähkökaappi, jonka avain oli seinälokerossa piilossa, ja jonka sisällä oli lokikirja, ja kaikenlaista tavaraa tähän tapaan.
On olemassa myös toiminnallisia kätköjä. Olen kuullut esimerkiksi kätköstä, jonka koordinaateista löytyi kaukosäädin. Kaukosäädintä painamalla kuului jostain päin ääni, jota seuraamalla löytyi oikea kätköpurkki. Lisäksi olen nähnyt kuvia mm. kätköistä, joissa on pitänyt yhdistää oikeat sähköjohdot, jotta kätköpurkissa ollut sähkölukko avautuu ja lokikirja on saatu esiin. Olen myös itse löytänyt kätkön, jossa oli lukkoja, ja avaimia varmaan kymmenen kertaa enemmän kuin niitä lukkoja. Lisäksi olen kuullut ainakin kahdesta kätköstä, joissa kätköpurkki nousi esiin kapean kiinteän putken pohjalta, kun sinne kaatoi vettä.
Olen koonnut allaolevaan galleriaan (sen saa auki klikkaamalla Pinterest painiketta) monenlaisia minusta mielenkiintoisia kätköpurkkeja ja piilotustapoja. Noista suurin osa taitaa olla ulkomailta otettu, joten eivät pilaa iloa paljastamalla mitään erityistä!
Geokätköily on siis paitsi ulkoiluharrastus ja omanlaistansa seikkailemista, myös luovaa pohdintaa - ainakin jos innostuu piilottamisesta. Jos olisin yhtään kätevämpi käsistäni, minulla olisi varmaan vaikka miten monta erilaista mielenkiintoista kätköpurkkia odottamassa metsään vientiä..
